Peruskokoonpanossaan PC-mikrotietokoneen äänenä on vain yksinkertainen piippausääni eri sävelkorkeuksilla. Virhetilanteiden ilmoittamiseen se on riittävä, mutta musiikin ja muiden äänien tuottamiseen se ei kelpaa.

Applen Macintosh-tietokoneiden ilmestyttyä PC-koneiden kilpailijaksi, syntyi tarve kohentaa PC:n ääniominaisuuksia, sillä jo perusversiossaan Mac-koneilla oli kyky tallettaa ja tuottaa digitaalista ääntä. Ensimmmäisenä apajille ehti AdLib. Tämän perusäänikortin avulla PC:kin kykeni jo tuottamaan musiikiksi tunnistettavaa äännähtelyä. Tänäkin päivänä lähes kaikki äänikortit tukevat yhä AdLib-äänikortin luomaa standardia.

Creative Labs kehitti myöhemmin kaikkien tunteman SoundBlaster (SB) -äänikortin. Se oli monipuolisempi ja ohjelmista saatiin kuuluville suhteellisen tasokasta musiikkia ja puhetta. SoundBlaster-tuki onkin yhä SE standardi, jota varsinkin peliohjelmat tukevat. Jos kohta peliohjelmien äänikorttituki onkin vaihtelevaa, löytyy niistä lähes poikkeuksetta tuki SB:lle.

Sekä AdLib että SB käyttivät FM-synteesiä äänen tuottamiseen. FM:n pohjana on kahden tai useamman korkeataajuisen sinioskillaattorin keskinäinen modulaatio. FM:llä tuotettavat äänet ovat hyvin synteettisiä, eivätkä ne juurikaan muistuta ns. aitojen soittimien ääniä. Useimmat FM-synteesipiirit ovat vielä kaiken lisäksi melko rajoittuneita oskillaattorimäärältään (3 tai 4), joka omalta osaltaan heikentää synteesin laatua. Vertailun vuoksi kerrottakoon, että aikanaan ammattipiireissä hyvinkin arvostettu Yamahan DX-7 FM-syntetisaattori käytti 7:ää oskillaattoria, ja suuren maailman äänilaboratorioissa tehdyissä testeissä aidon pianon ääntä muistuttava synteesi saatiin aikaiseksi 49:n oskillaattorin ja useamman tuhannen miestyötunnin avulla.

Ammattimainen äänentuotto siirtyi aitojen äänien tuottamisessa jo kahdeksankymmentäluvun lopulla ns. Sample Playback-tekniikkaan, jossa aidosta soittimesta tallennettu ääninäyte on synteesin pohjana. Yhdeksänkymmentäluvun alkupuolella tekniikkaa alettiin soveltaa myös äänikortteihin. Äänikorttivalmistajien mainosmiehien mielestä nimi ei ollut tarpeeksi vetävä, joten paremman mainosarvon nimissä PPG-syntetisaattoreiden äänentuotosta käytetty nimitys WaveTable sai kyseenalaisen kunnian olla uuden sukupolven äänikorttituotteiden äänentuoton nimi.

Wavetablen rinnalla FM-synteesi on kuitenkin yhä useimpien korttien toissijaisena äänilähteenä vanhempien peliohjelmien yhteensopivuuden takaamiseksi. Useimpiin vanhoihin äänikortteihin on myös mahdollista hankkia WaveTable-synteesi lisävarusteena, käytännössä tämä tapahtuu hankkimalla lisämoduli kortilla olevaan ns. WaveBlaster-liitäntään. Tämä vaihtoehto tulee usein myös halvemmaksi kuin kokonaan uuden äänikortin hankkiminen, ja valinnanvaraakin markkinoilla on. Joillain valmistajilla (Turtle Beach, Gravis) on myös tuotesarjassaan WaveBlaster-yhteensopivia lisäkortteja, jotka asennetaan omaan korttipaikkaansa vanhan äänikortin rinnalle.

WaveBlaster-liitäntään asennettavissa lisäkorteissa on pari heikkoutta:

1. Yleensä moduleita ei voi laajentaa (kun taas esim. Turle Beachin Maui, joka on WaveBlaster omassa korttipaikassaan, voidaan muistia laajentaa (max. 8Mt) parempien äänien tallentamiseksi)

2. Äänentuotto ajetaan vanhan kortin ulostulojen läpi. Mikäli vanha kortti kohisee, joutuu samaa kohinaa kuuntelemaan vaikka lisättävä WaveBlaster-kortti olisi kuinka edistyksellinen tahansa.

Gravis Ultrasound MAX
Logitech Soundman Wave
Genoa Audioblitz 3D
Sound Blaster 16 Pro
Grand Sound 16 Pro
Sound Blaster AWE 32
Sound Galaxy Waverider 32
Sound Galaxy Pro 16 II
Sound Power Pro 16
Mirosound PCM1 Pro
Turtle Beach Tropez
Roland RAP-10

Vertailun vuoksi:

The CardD+

Testin yhteenveto

Analogisesta digitaaliseksi

Todellisen maailman ääni on analogisessa muodossa, eikä kelpaa tietokoneiden käsiteltäväksi sellaisenaan. Tarvitaan siis muunnos analogisen ja digitaalisen maailman välillä. Tämä tehdään A/D- (Analog-to-Digital, analogi-digitaali) muuntimen avulla. Kuten olettaa sopii, muunnos toisinpäin tehdään D/A- (Digital-to-Analog, digitaali-analogi) muuntimen avustuksella. Usein molemmat muuntimet on integroitu yhden piirin sisään, jolloin niistä käytetään joko nimitystä ADA- (analogi-digitaali-analogi) muunnin, tai joissain tapauksissa (varsinkin jos samalle piirille on vielä integroitu ääntä pakkaavia piirejä) nimellä koodekki (Codec). Näiden piirien laadusta ja ominaisuuksista riippuu, kuinka hyvälaatuinen muunnos on. Kun muunnos digitaaliseksi on tehty, voidaan ääntä muokata ja tallentaa koneen muistiin tai kovalevylle.

Määrääviä tekijöitä muunnoksen laadulle on kolme : muuntimen resoluutio (ilmoitetaan biteissä, äänikorttien 8- tai 16-bittisyys ei siis tarkoita kortin liitintä väylällä!), muuntimen näytteenottotaajuus (ilmoitetaan kilohertseissä) ja muuntimen oheiskomponenttien laatu. Kaksi viimeistä määräävät kortin taajuusvasteen (kuinka matalia ja korkeita ääniä kortti kykenee käsittelemään) ja ensimmäinen kortin dynamiikan (kuinka suuri on hiljaisimman ja voimakkaimman äänen ero jonka kortti pystyy käsittelemään).

Taajuusvastetta kuvataan käyrällä, joka ilmaisee sen miten kortti toistaa sillä tallennetun alkuperäisen signaalin. Mitä suorempi käyrä on, sitä parempi on kortin toistovaste. Dynamiikkaa kuvataan dB-lukemalla, joka ilmoittaa heikoimman ja voimakkaimman erotettavan signaalin eron desibeleissä. Laskennallinen dynamiikka kuudentoista bitin resoluutiolla (65536 erilaista jännitearvoa) on noin 96 dB, kahdeksalla bitillä noin 72 dB. Todellisuudessa kohinasta ja komponenttien ei-ideaalisuudesta johtuen parhaimpien 16-bittisten korttien dynamiikka on noin 92 dB:n luokkaa. Käytännössä tälläinen dynamiikka on jo enemmän kuin tarpeeksi.

Käytännössä kaikki mitatut kortit kykenevät yli 90 dB:n dynamiikkaan, joten emme erikseen mitanneet sitä. Kortin pohjakohina ja taajuusvaste ovat kotikäytössä huomattavasti ratkaisevampia tekijöitä. Pohjakohinaa arvioitiin korvakuulolla ja mittauksilla, taajuusvaste mitattiin joka kortille erikseen.

Useimmat kortit ottavat näytteitä maksimissaan 44.1 KHz:n taajuudella, jolloin maksimi tallennettava äänitaajuus on periaatteessa 22.05 KHz. Tämä näytteenottotaajuus on sama kuin tavallisen koti-CD-soittimen. Jotkin korteista pystyvät myös 48 KHz:n näytteenottotaajuuteen (maksimi tallennettava taajuus on siis 24 KHz), joka vastaa äänialan ammattilaisten käyttämien DAT-nauhureiden näytteenottotaajuutta. Normaalin ihmisen kuuloalue ulottuu keskimäärin 17 KHz:n tienoille, joten taajuustoistoa (ainakin laskennallisesti) nykyisissä korteissa on riittävästi hyvälaatuisen äänen tallentamiseen ja uudelleen tuottamiseen.

Pakkaukset

Joidenkin äänikorttien koodekit tukevat ns. pakattuja äänimuotoja, yleisimpänä ns. CCITT:n standardit A-law ja myy-Law -kompressioista. Edellämainitut kompressiot ovat 8-bittisiä pakkauksia 16-bittisestä äänidatasta. Pakkauksella säästetään levy- ja muistitilaa, negatiivisena puolena on tallennetun äänen laadun heikkeneminen. Normaalisti kompressiot puretaan erillisen ohjainohjelman avulla, mutta joissain äänikorteissa itse koodekkipiiri osaa purkaa ja pakata kompressioita. Tällöin muunnos ei vie koneesta tehoa. Muita yleisesti tuettuja kompressioita ovat esim. Microsoftin ADPCM ja IMA ADPCM, jotka molemmat pakkaavat äänidatan 4-bittiseksi / käytettävä kanava. ADPCM-pakkauksissa äänenlaatu paranee, mikäli alkuperäinen ääni on 16-bittistä 8-bittisen sijasta. Ammattimaiset (ja huomattavasti kalliimmat) äänikortit käyttävät yleisesti joko Musicamin tai ATT:n MPEG-kompressiota, jonka pakkaussuhde on säädettävissä ja laatu ADPCM:ää ja Law-kompressioita parempi.

General Midi

Vaikka MIDI liitäntänä on standardi, se ei takaa sitä, että yhdellä syntetisaattorilla tai äänikortilla tehty kappale kuulostaisi samalta jonkin toisen valmistajan laitteella kuuneltuna. Tämä johtuu siitä, ettei midin ohjelmanvaihtokäskyjä (program change) ole standardoitu. Jonkin laitteen muistipaikassa yksi oleva ääni on lähes takuuvarmasti eri ääni kuin jonkin muun valmistajan laitteessa. Tätä ongelmaa on äänikorttien ja syntetisaattorien maailmassa ratkaistu General Midi (GM) -standardin avulla. GM määrittelee soittimen muistipaikkojen sisällön niin, että laiteesta riippumatta on sen muistipaikassa yksi aina akustinen piano, muistipaikassa 12 vibrafoni ja niin edelleen. Eroja laitteiden välillä syntyy enää laitevalmistajan näkemyksestä (millaiselta sähkökitaran pitää kuulostaa?) ja siitä kuinka hyvin synteesi on laadullisesti toteutettu. GM tarjoaa siis siirrettävyyttä, sama kappale voidaan kuunnella eri valmistajan laitteella kuin millä se on tehty, ja silti se kuulostaa lähes samalta kuin alkuperäinen tuotos.

Kyllä ääntä maailmaan mahtuu

Äänikortit mielletään yleensä ensimmäisenä pelien erottamattomaksi apuvälineeksi, pelimusiikin ja efektien tuottajaksi. Tästä yleensä onkin kysymys mikäli tietokoneen omistavassa taloudessa on yksikin tietokonepeleistä innostunut käyttäjä. Vain harva peli on nautittava ilman soveliasta äänimaisemaa. CD-ROM- asemien yleistyessä myös erilaiset ääntä, kuvaa ja tekstiä yhdistelevät ohjelmistot kaipaavat tuekseen äänikortin. CD on erinomainen formaatti äänelle ja kuvalle, sillä tietomäärät ovat yleensä hyvinkin suuria (tavallinen CD-levy sisältää noin 680 megatavua informaatiota), ja kovalevytila ei ole halpaa.

Tästä johtuen CD-ROM-asemia ja äänikortteja myydään (ja ostetaan) yleensä yhdessä, ja moni äänikorttivalmistaja onkin lisännyt korttiinsa yhden tai useamman CD-ROM-aseman tuen. Samaisissa korteissa on yleensä myös liitäntä CD-ROM-aseman ääniliitännälle, jolloin tavallisia CD-levyjä asemalla soitettaessa voidaan ääni tuoda kortille koneen sisällä, ja vaikkapa kuunnella sitä korttiin liitetyn vahvistimen tai kaiuttimien kautta.

Soi huonosti?

Äänikortti on äänentoistoketjun yksi osa, ja kuten vanha sääntö sanoo, on mikä tahansa järjestelmä yhtä huono kuin sen heikoin lenkki. Äänikortit ovat digitaalisia ja yleensä toistoltaan vähintäänkin siedettäviä. Heikoimmaksi äänetoiston osaksi muodostuu (kuten niin usein kotihifissäkin) järjestelmään liitetyt kaiuttimet. Jos 5000 mk:n ammatilaistason äänikorttiin liittää 50 mk:n muovirunkoiset puolen litran kaiuttimet, ei lopputulos kuulosta sen ihmeellisemmältä kuin 300 mk:n kortillakaan.

Äänikorttien omat vahvistimet ovat myös heikkotehoisia (yleensä 2-4 Wattia), joten kovin suurista äänenpaineistakaan ei hyvilläkään kaiuttimilla päästä nauttimaan. Ratkaisu on yleensä yhtä lähellä kuin lähimmät kotistereot, sillä useimmista korteista löytyy linjatasoinen lähtöliitäntä (Line Out). Sopivia välikaapeleita löytyy yleensä hyvin varustetuista kodinkoneliikkeistä. Mikäli kotistereoita ei haluta käyttää, löytyy markkinoilta myös suhteelisen laadukkaita aktiivikaiuttimia, jotka sisältävät omat vahvistimensa. Negatiivisena puolena on, että hyvä aktiivikaiutinpari maksaa yleensä saman verran kuin kotistereopaketti.

... ja ne kaikki kauheat lyhenteet

MIDI

Musical Instrument Digital Interface, musiikkilaitteiden digitaalinen liitäntä. Standardi, joka mahdollistaa eri valmistajien musiikkilaitteiden (syntetisaattorit, koskettimistot, modulit, rumpukoneet jne.) liittämisen toisiinsa. MIDI ei välitä ääntä, vaan soittokomentoja.

 

General Midi, GM 

Suuresti yksinkertaistettuna soitinvalmistajien sopimus eri ohjelma-asetusten taulukoinnista ja tgiettyjen midiviestien vaikutusalueesta. Jokaisen GM-yhteensopivan laitteen ohjelma-asetus 1 on aina akustinen piano, ohjelma-asetus 7 on klavinetti ja niin edelleen. Mahdollistaa GM-laitteella tehdyn kappaleen soittamisen jonkin muun valmistajan GM-yhteensopivalla äänilähteellä. GM sisältää myös määrittelyjä laitteen kapasiteetin ja rakenteen suhteen (minimi 24 nuotin polyfonia, rummut midikanavalla 10 ym.)

 

GS

laitevalmistaja Rolandin laajennus GM-standardiin. Sisältää mm. Midi Bank Select-komennon, jolla kierretään MIDIn ohjelma-asetusten maksimimäärä (127 eri asetusta). Kaikki GS-laitteet ovat GM-yhteensopivia.

 

XG 

Laitevalmistaja Yamahan oma GM-standardin laajennos. Kaikki XG-standardin laitteet ovat GM-yhteensopivia.

 

FM

Frequency Modulation, taajuusmodulointi. FM-synteesissä ääniä tuotetaan korkeataajuisten sinioskillaattorien keskinäisellä moduloinnilla.Äänen syntyyn vaikuttaa myös se, missä järjestyksessä ja miten oskillaattorit on kytketty toisiinsa (algoritmit). Tunnetuimmat FM-synteesipiirit ovat Yamahan OPL-3 ja OPL-4. Numerot tarkoittavat operaattorien (lue:sinioskillaattoreiden) määrää.

 

Wavetable (alk. Sample Playback)

Äänenmuodostustekniikka, jossa soittimen äänentuotto soittaa oikeasta äänilähteestä otettuja näytteitä (sample). Kehittyneemmissä muodoissaan Sample Playback sisältää mm. ääninäytteiden liukuvan vaihtamisen soittokorkeudesta riippuen (crossfading) ja jatkuvan äänen näytteen toistamisen (looping).

 

Polyfonia

Moniäänisyys. Äänilähteen polyfonialla tarkoitetaan yhtäaikaisesti soivien nuottien maksimimäärää. Yleensä 16, 24, 32 tai 64 nuottia.

 

Multitimbraalisuus

Äänilähteen kyky soittaa useita erilaisia soitinääniä (timbre) yhtäaikaisesti. Jos laite on 16-osaisesti multitimbraali, se voi tuottaa yhtäaikaa kuuttatoista erilaista soitinääntä.

 

Midikanava

Midikäskyn "osoite". Midi välittää käskynsä yhden kaapelin kautta, mutta useimmat soittokäskyt sisältävät kanavanumeron. Kanavanumeroiden avulla voidaan midin tietovirrasta erottaa halutut käskyt. Kanavanumerot mahdollistavat myös midilaitteiden ketjutuksen, jossa midilaitteet kytketään toistensa perään. Ketjun varrella olevat laitteet voidaan määritellä vastaamaan juuri tietyn kanavanumeron omaaviin käskyihin.

 

Midi In

Saapuva miditieto. Lähettävä laite (esim. koskettimisto) kytketään midi out-liittimestään midi in- liittimeen.

 

Midi out

Lähtevä miditieto.

 

Midi Thru

Miditiedon ketjutus. Kaikki laitteen midi in- liitäntään tulevat käskyt lähetetään muuttumattomina ulos laitteen midi thru- liitimestä.

 

WAV

Microsoftin PCM-äänentallenuksen formaatti. Käytössä yleisesti Windows-ympäristössä. Yleisimmät näytteenottotaajuudet ovat 8, 11.025, 22.5 ja 44.1 KHz. Yleisimmät resoluutiot ovat 8 ja 16 bittiä. WAV-formaatti tukee niin monouraalisia kuin stereofonisiakin äänitiedostoja.

 

AIFF

Macintosh-laitteiden yleinen äänentallenusformaatti.

 

AU

NeXT -tietokoneissa ja SUN:in työasemissa yleisesti käytössä oleva äänentallenusformaatti. Yleisesti internetissä käytetty formaatti.

 

A/D

Ananlogi-digitaalimuunnos. A/D-muunnoksessa A/D-muunnin muuttaa analogisen signaalin (vaikkapa mikrofoniin puhuttu ääni) digitaaliseen muotoon.

 

D/A

Digitaali-analogimuunnos. Katso A/D .

 

Näytteenottotaajus ja resoluutio

A/D-muunnoksessa saapuvaa signaalia muunnetaan digitaaliseksi näytteenottotaajuuden määrämässä tahdissa. Mitä suurempi näytteenottotaajuus, sitä korkeampia taajuuksia on mahdollista tallentaa. Maksimi tallennettu tajuus on puolet näytteenottotaajuudesta. Resoluutio määrittelee muunnoksen dynamiikan : 8 bitillä voidaan saapuvaa signaalia tallentaa noin 72 dB:n dynamiikalla, 16 bittiä mahdollistaa periaatteessa 96 dB:n dynamiikan.

Mittaukset

Äänikorteista mitattiin kovalevyäänityksen toistokäyrä. Mittauksessa käytettin Philipsin testi-CD-levyä, josta kullakin kortilla äänitetiin 50 sekunnin mittainen taajuuspyyhkäisy välillä 20 Hz - 20 KHz. Ääninäyte toistettiin, ja äänitettiin toiseen tietokoneeseen liitetyllä Digital Audio Labsin ammatilaiskäyttöön tarkoitetulla CardD+ -kortilla, jonka toisto on käytännöllisesti katsoen suora tasajännitteestä lähtien aina 22 kilohertsin taajuteen. Näin syntynyt tiedosto käsiteltiin Intelligent Instrumentationin Visual Designer-sovelluskehittimellä tehdyllä analysaattoriohjelmalla, josta saatiin kuvatiedostona kortin toistokäyrä mitatulla alueella.

CD-standardi määrittelee toistokäyrän suoraksi (+-1 dB) taajuusalueiden 20-20 kHz välillä. Valmistajien lupauksista huolimatta yksikään mitatuista korteista ei periaatteessa kyennyt täyttämään tätä vaatimusta. Käytetyllä näytteenottotaajuudella (44.1 kHz) maksimi tallennettava taajuus on 22.05 kHz, mutta parhaimpienkin korttien toistokäyrän suora osuus ulottoi vain noin 20 kHz:n tienoille. Kotikäytössä tälläinen taajuus on kuitenkin enemmäin kuin riittävä, sillä hyvä kasettidekki toistaa ääntä vain noin 17 kHz:iin saakka. Digitaalilaitteista puhuttaessa on kuitenkin muistettava, että jo muutaman sadan markan hintainen CD-soitin toistaa taajuudet suorana aina 20 kHz:iin asti.

Huomioitavaa on, että molemmat testissä olleista Sound Blaster AWE-korteista eivät kyenneet tallettamaan mittausignaalia 0dB:n tasolla. Tämä johtuu tuloasteen epäsymmetrisyydestä, joka aiheuttaa signaalin vääristymistä ja tarpeeksi signaalin voimakkuutta nostettaessa sen säröytymisen. Ainoa Sound Blaster, joka talletti tulosignaalin oikein oli kortin Value 16 -versio. Mittaustulokset AWE 32 -korttien ja 16 Pro -kortin osalta eivät siis ole kuin suuntaa-antavia arvioita. Value 16 -kortin ja Pro 16 -kortin tuloasteet ovat kuitenkin elektroniikaltaan identtiset, joten kyseessä vaikuttaa olevan lähinnä laaduntarkkailullinen ongelma.

Korttien Wavetablet arvoitiin kuuntelemalla. Paikalla oli kolme henkilöä, joista yksi on musiikinteon puoliammattilainen, yksi musiikkia työnsä puolesta paljon kuunteleva radiotoimittaja ja yksi ns. tavallinen kotikäyttäjä. Äänet kuunneltiin erillisinä midikoskettimiston avulla, kuuntelemalla valmiita korttien mukana tulleita midikappaleita ja pelejä pelaamalla.

Polyfonia ja multitimbraalisuus

Äänikorttien (ja syntetisaattorien) spekseissä puhutaan usein polyfoniasta ja multitimbraalisuudesta. Sanat ovat melkoisia hirviöitä, mutta nimen taakse kätkeytyy melko yksinkertainen asia. Monofonia tarkoittaa yksiäänisyyttä, stereofonia (kuulostaako tutulta?) kaksiäänisyyttä, ja polyfonia moniäänisyyttä. 24 nuotin polyfonia tarkoittaa, että laite kykenee soittamaan 24 nuottia yhtä aikaa.

Tavallinen piano on melko ylittämätön laite polyfonian suhteen, sillä jokainen kosketin voi tuottaa äänen toisistaan riippumatta. Pianossa on 88 kosketinta, joten piano on 88-nuottisesti polyfoninen. Piano ei kuitenkaan ole multitimbraali. Timbre tarkoittaa äänen sointia, soundia. Pianon ääni on aina pianosoundi riippumatta mitä kosketinta painetaan. Pianosoundi on yksi timbre, saksofoni on toinen ja niin edelleen. Jos laite on multitimbraali, se voi soittaa useita eri ohjelma-asetuksia (soundeja, sointeja tms.) yhtä aikaa. Näin samasta synteesistä voidaan tuottaa kokonaisen orkesterin äänet yhdellä kertaa. 16-osainen multitimbraalisuus tarkoittaa, että laite pystyy 16 eri timbren tuottamiseen samanaikaisesti.

Muistia, komisario Palmu

Varsinkin Wavetable-synteesistä puhuttaessa mainitaan usein kortin sisältämän muistin määrää. Käytännössä korttien muistit ovat (kuten mikroissakin) joko ROM- (Read Only Memory, lukumuisti) tai RAM- (Random Access Memory, luku-ja kirjoitusmuisti) muistia. Useimmiten Wavetablen tarvitsemat ääninäytteet on tallennettu kortilla olevaan ROM-muistiin. Mitä enemmän muistia on, sitä pitempiä ja parempilaatuisia näytteitä voidaan tallentaa synteesin käytettäväksi. Normaali äänikorttien ROM-muisti on kooltaan 2-4 megatavua, joka on äänilaitteiden maailmassa melko vähän. Vertailun vuoksi kerrottakoon, että esim. Alesiksen valmistamassa QuadraSynth- syntetisaattorissa (hinta noin 8.000 mk) muistia on 24 megatavua, ja erittäin hyvälaatuisissa pianosoundimoduleissa ja samplereissa puhutaan jopa 16 megatavun näytteistä / soundi! Useimmiten äänikorttien ääninäytteet on myös pakattu tilan säästämiseksi, jolloin niiden laatu heikkenee.

Korttien RAM-muisti mahdollistaa yleensä omien äänien ja ohjelma-asetusten lataamisen kortille. Mahdollista on myös tehdä vaikkapa täysin oma GM-yhteensopiva äänisarja ja käyttää sitä peleissä ROM-soundien tilalla. Kaikki vertailun korteista, joissa RAM-muistia on (tai sitä voidaan lisätä), hyväksyvät .WAV-muotoisten äänitiedostojen lataamisen kortin muistiin. Lataamisen jälkeen voidaan näistä näytteistä rakentaa omia soundeja. Näiden korttien mukana valmistajat toimittavat jopa editoriohjelmistot tarkoitusta varten. Mitä enemmän kortille voidaan RAM-muistia lisätä, sitä enemmän ja parempilaatuisia näytteitä voidaan kortille ladata. Jotkin valmistajat myyvät myös CD-ROM-soundikirjastoja, joista valmiita soundeja voidaan ottaa käyttöön.

Liitännät

Vertailussa olleista äänikorteista löytyvät linjatasoinen tuloliitäntä, kaiutinliitäntä, joystick/midiliitäntä ja mikrofoniliitäntä. Useimmissa korteissa on myös linjatasoinen lähtöliitäntä, jota voidaan käyttää vaikkapa vahvistimen kytkemiseen. Niissä korteissa, joissa on liitäntöjä CD-ROM-asemaa varten, on myös liitäntä CD-äänelle. Viimeksimainittua lukuunottamatta kaikki liitännät löytyvät korttien takapaneelista.

Joystick/midiliitäntä on yhdysrakenteinen, tämä tarkoittaa sitä että ilman sopivaa haaroitinta tai liitäntärasiaa ei liitäntää voi käytää kuin yhteen tarkoitukseen kerrallaan. Useimmat liitännät vaativat myös midikäyttöä varten erillisen muuntimen. Sound Blaster AWE 32:n mukana toimitetaan tälläinen muunnin, muihin kortteihin se pitää hankkia erikseen. Muuntimeksi kelpaa yleensä minkä tahansa valmistajan muunnin. Kaikissa korteissa kokeiltiin Graviksen valmistamaa muunninta, jossa on myös liitännät kahta joystickiä varten, ja se toimikin moitteetta.

Joidenkin korttien äänenvoimakkuutta säädetään erillisen kortin takapaneelissa olevan säätöpyörän avulla. Ratkaisu on hankala, koneen taakse kurkotteleminen ei ole kovinkaan ergonomista. Onneksi kuitenkin äänenvoimakkuuden ohjelmallinen hienosäätäminen on näissäkin korteissa mahdollista. Useimmissa korteissa äänenvoimakkuuden säätö on puhtaasti ohjelmallinen.

WaveBlaster-liitäntä on tarkoitettu WaveBlaster-yhteensopivan synteesimodulin kiinnittämiseksi korttiin. Liitäntä on standardi, kaikki testin WaveBlaster-modulit toimivat moitteetta missä tahansa kortissa josta liitin löytyi. Erillisät laiteohjainta ei yleensä tarvita, ja asentaminen on helppoa. Ainoa moite kaikkien korttien kohdalla on se, ettei modulia voi kiinnittää kortille kunnolla, ainoa modulia tukeva osa on sen liitin. Jos konetta kuljetetaan paikasta toiseen kannattaa modulin asennus varmistaa ennen koneen käynnistämistä.

Korttien CD-ROM-liitännät ovatkin hieman sekalaisempi seurakunta. Yleisimmät standardit ovat IDE, Matsushita/Panasonic, Mitsumi, Sony ja SCSI. SCSI ja IDE -liitännät ovat standardeja väyliä, joita kätetään myös kovalevyjen liitäntöinä (mutta EI äänikorteissa!), muut ovat valmistajakohtaisia liitäntöjä. Kuuluisa Creative-CD (SoundBlasterin oma asema) on Matsushitan valmistama, joten se voidaan liittää Matshushita/Panasonic -liitäntään. Creativen jälkeen markkinoille ilmeistyvät Mitsumi ja Sony, ja useimmista äänikorteista löytyvätkin juuri nämä kolme valmistajakohtaista liitäntää. SCSI on CD-ROM-liitäntänä hieman harvinaisempi, SCSI-CD-ROM-asemat ovat huomattavasti kalliimpia kuin muiden liitäntätyyppien asemat.

CD-audio-liitäntään kytketään (kuten aikaisemminkin jo mainittiin) CD-ROM-asemalta tuleva audiokaapeli.

(M)asennus

Yleensä kaikki PC:hen asennettavat lisäkortit tarvitsevat toimiakseen yhden tai useamman keskeytyksen (Interrupt Request, IRQ) ja porttiosoitteen (Port). Porttiosoitteen avulla korttia ohjataan ja tietoa siirretään sen ja keskusprosessorin välillä. Keskeyksen avulla kortti "pyytää huomiota" keskusprosessorilta esim. tiedonsiirtoa varten. Mikäli siirrettävät tietomäärät ovat suuria ja tiedonsiirron nopeus on ensisijaista, käytetään yleensä DMA-siirtoa (Direct Memory Access), jolloin kortti siirtää tietonsa suoraan muistiin prosessorin osallistumatta tapahtumaan.

Ensimmäinen ongelma, johon äänikorttien asennuksessa yleensä törmätään, on porttiosoite- tai keskeytyskonflikti jonkin muun kortin tai järjestelmän laitteen kanssa. Yleisenä nyrkkisääntönä on, ettei kahta laitetta saa asettaa käyttämään samaa keskeytystä, porttiosoitetta, DMA-kanavaa tai muistialuetta. Joissakin tapauksissa keskeytyksiä tosin voidaan jakaa, mutta ongelmatilanteisiin joudutaan huomattavasti harvemmin, jos jokainen lisälaite saa rauhassa käyttää juuri sille varattuja järjestelmän resursseja. Jos muita lisäkortteja kuin äänikortti ei koneeseen laiteta, ovat yleisimmät vapaat resurssit seuraavat :

Keskeytykset 5, 7, 9, 10, 11, 12 ja 15. Näistä IRQ 5 on yleensä varattu verkkokortille (jos sellainen on asennettu), IRQ 11 tai 12 PCI-väyläiselle näytönohjaimelle (jos koneessa sellainen on) ja IRQ 15 toiselle IDE-ohjaimelle (jos esim. emolevyllä on kaksi IDE-porttia kovalevyjä varten, varsin suosittu Intel Zappa on tälläinen emolevy.)

Kahdeksanbittisistä DMA-kanavista ovat yleensä vapaana 0, 1 ja 3. Kuusitoistabittisistä DMA-kanavista vapaita yleensä ovat 5, 6 ja 7. Porttiosoitteet välillä 300h - 358h ja 200h-2C0h ovat yleensä myös vapaita.

Asetukset kortteihin tehdään joko jumppereilla, kytkimillä tai ohjelmallisesti. Yleinen käytäntö tämän päivän äänikortiessa on porttiosoitteen valinta itse kortilta jumpperien avulla, ja muiden asetusten teko tätä varten erikseen tehdyllä ohjelmalla. Myös täysin jumpperittomia lisäkortteja löytyy.

CD-ROM-liitännällä varustetuissa äänikorteissa on myös muistettava varata asemalle omat osoitteensa ja keskeytyksensä. Mikäli äänikortti emuloi vaikkapa Sound Blasteria, on emulointia varten myös muistettava varata omat asetuksensa.

Jotkin korteista voidaan asentaa käyttämään erilaisia asetuksia DOS- ja Windows-ympäristöissä. Asennusohjelma huolehtii yleensä ensiasennuksen yhteydessä kortin asetuksista, mutta joskus saattaa olla tarpeellista muuttaa kortin osoitetta tai keskeytystä. Tällöin on muistettava päivittää sekä Windowsin laiteohjaimen asetukset että DOS-ympäristön asetukset. Helpoimmalla ongelmasta selviää yleensä asentamalla koko kortti uudestaan asennuslevykkeiden avulla, mutta jos tietotaito on riittävä, voi muutokset tehdä itse.

DOS-puolella asetusten muuttaminen on yleensä yksinkertaista CONFIG.SYS- ja AUTOEXEC.BAT-tiedostojen editointia, mutta Windows-puolella SYSTEM.INI-tiedostoon koskeminen on on usein tarpeellista itse ohjaimen asetusten muuttamisen ohella. Useat käsikirjat tosin kertovat, kuinka tarvittavat muutokset tehdään.

Windows 95 on luku sinänsä, sillä toistaiseksi korttien 95-tuki on melko rajoittunutta. Testissä olleista korteista vain Aztechin 32-malleissa oli asennuskorpulla erillinen Windows 95-laiteohjain. Muiden korttien 95-asennuksessa täytyy toistaiseksi tyytyä vanhoihin 16-bittisiin Windows 3.X-laiteohjaimiin, ja niiden käyttäminen ja varsinkin toimintakuntoon saattaminen Windows 95:ssä aiheuttaa välillä itseaiheutettua hiustenlähtöä. Jotkin apuohjelmista (esimerkiksi Turtle Beach Tropezin WavePatch-editori) ovat myös 95-epäyhteensopivia. Turtle Beach tosin jakaa omassa elektronisessa postilaatikossaan 95-yhteensopivaa asennustiedostopakkausta, mutta yrityksen WWW-palvelimessa pakettia ei ole tarjolla, joten puhelinlaskuun on odotettavissa lisäystä mikäli asennusohjelmat Windows 95:een haluaa hankkia.

Ohjelmistot

Testin korttien ohjelmatarjonta oli kirjavaa. Tärkeimmät äänikorttien mukana tulevat ohjelmat ovat mahdollinen sekvensseriohjelma, jolla voi itse tehdä kappaleita, wave-editori jolla äänitetyn digitaaliäänen editointi onnistuu sekä mikseriohjelma kortin säätämiseksi. Yhtä lailla tärkeää on tarjottujen käyttöympäristöjen tuki. Yleisesti kortit tarjoavat asiallisen tuen sekä DOS- että Window-ympäristöihin. Laiteohjeimissa ei minkään kortin kohdalla ollut huomauttamista, ainoana huonona puolena voidaan pitää DOS-ajureiden usein niin kallisarvoisen muistitilan tarvetta. Vain harva kortti toimiii DOS-ohjelmissa ilman muistiasyöviä ajureita. Windows-puolella ajuriasiat olivat kunnossa Sound Blasterin AWE:a lukuunottamatta, testikoneissa AWE saatiin äänittämään oikein vain SB16-kortin mukana tulleita ajureita käyttämällä.

Sekvensseripuolella suosituin tuote oli Midisoftin Recording Session, joka on ominaisuuksiltaan asiallinen, mutta valitettavasti ei vastaa "todellisen maailman" sekvenssereitä pelkkinen nuottinäyttöineen. "Oikeissa" sekvenssereissä on pääasiallisimpana tiedon esitystapana joko pianorulla- tai tahtinäyttö. Ballade lite, joka tulee SB:n AWE32-kortin mukana, on esimerkki hyvin tehdystä, lähes ammattimaisesta sekvensseristä.

Wave-tiedostojen editoriohjelmien laatu vaihteli huimasti. Parhaimpina editoreina voidaan pitää Turtlen WAVE SE:tä, Miron Sound Forgea ja SB:n Wave Studiota, tässä järjestyksessä. Muden korttien editorit eivät olleet juuri Windowsin Sound Recorderia kummempia, Asystemin tekele Waveform editor joka löytyi useammankin kortin mukana sai huonoimman ja sekavimman editorin arvonimen.

Sekvenssereiden ja editorien lisäksi kukin kortti tarjosi yleensä kasan erilaisia hauskoja lisä- tai apuohjelmia. Yleisimmät olivat erilaisia jukebox-ohjelmia, mutta mukaan mahtui myös puheentunnistusta (SB) ja puhesynteesejä (SB ja Logitech). Yksi mielenkiintoisimmista oli Grand Soundin Music Mentor -opiskeluohjelma, jossa multimedia keinoin opetetaan musiikin historiaa.