Korttia valittaessa tulisi ensin selkeästi määritellä tarve, johon kortti hankitaan. Onko kortin pelituki riittävä, täyttääkö kortti mahdollisen vakavan musiikinteon tarpeet, haluaako käyttäjä asentaa kortin avulla koneeseen myös CD-ROM -aseman, halutaanko korttiin liittää ulkopuolisia soittimia...Kun kaikkiin kysymyksiin on ensin vastattu, onkin kortin valinta jo huomattavasti helpompaa.

Markkinoilta löytyy PC:n äänentuottoon tarkoitettuja laitteita hintahaarukassa 250 - 50.000 mk. Tälle välille mahtuu niin pelikäyttöön suunnattuja äänikortteja kuin ammattilaistason samplerikorttejakin. Tuotteet ovat kuitenkin jaettavissa muutamaan pääryhmään käyttötarkoituksensa ja toimintaperiaatteensa mukaan:

1. Pelikäyttöön tarkoitetut äänikortit. Nämä sisältävät yleensä yksinkertaisen, melko heikkolaatuisen kovalevyäänityksen (juuri se "digitaaliääni", joka esim. Windowsin Sound Recorderia käytettäessä tallentuu levylle .WAV - muotoisena tiedostona), FM- tai Wavetable-synteesipiirin musiikin tuottamiseen, yhden ulkoisen midiportin ja sekalaisen valikoiman CD-ROM -asemien liitäntöjä. Hinnat vaihtelevat 250- 1500mk :n välillä.

2. Hieman vakavamman tason kortit, joissa edellisten lisäksi on yleensä mahdollisuus ohjelmoida kortin äänisynteesiä (eli tehdä kortille "soundeja"). Tämä edellyttää kortilta RAM-muistia, johon käyttäjän äänet voidaan tallentaa. Kovalevyäänitys on näissä korteissa yleensä laadultaan parempi kuin täysin pelikäyttöön suunnatuissa tuotteissa. Ylimääräsinä herkkuina saattaa kortilta löytä esim. toinen ulkoinen midiportti tai vaikkapa efektiprosessori. Hinnat vaihtelevat 900 - 3000 mk:n välillä.

3. High-End -äänityskortit. Sisältävät yleensä pelkän kovalevyäänityksen, mutta erittäin ammattimaisella tasolla. Pystyvät myös yleensä tuottamaan useamman kuin kahden kanavan ääntä samanaikaisesti (moniraitatoisto). Pelituen puuttuminen on myös näiden korttien yhteinen piirre. Hinnat vaihtelevat 2500-9000 mk:n välillä.

4. Moniraitaiset kovalevyäänittimet. Tarkoitettu analogisten (nauhaa käyttävien) moniraitanauhureiden korvaajiksi studiokäytössä. Pystyvät äänittämään ja toistamaan useaa ääniraitaa samanaikaisesti. Tarvitsevat usein ulkopuolisen, nopean SCSI-liitäntäisen kovalevyn. Liitännät on usein toteutettu ulkopuolisella räkkiasennettavalla modulilla. Hintahaarukka näillä tuotteilla (kalustuksesta riippuen) on 12000-50000 mk.

5. Samplerikortit. Studiotason samplereiden PC-versio. Yleisiä ominaisuuksia ovat monikanavaiset lähtöliitännät ja laaja soundituki (CD-ROM- soundikirjastoja saatavilla useilta valmistajilta). RAM-muistin määrä on yleensä laajennettavissa jopa 64 megatavuun saakka. Hintataso liikkuu ilman muistia noin 10000 mk:n tuntumassa.

Kotikäyttään suunnattujen tuotteiden esitteet ja mainokset lupaavat käyttäjälle "ammattitason äänentuottoa ja CD-tasoista äänentoistoa". Painetussa sanassa ei yleisen käytännön mukaan ole lupa käyttää sitä sanaa, josta tälläiset väitteet ovat reväisty ja mihin ne voisi työntää. Kuka tahansa kadulta temmattu henkilö tunnistaa eron 30 mk:n FM-synteesin ja 20.000 mk:n ammattilaissoittimen välillä.

FM-synteesi on hyvä tapa tuottaa erikoisia ja uusia ääniä, mutta pianoa sillä ei matkita vakuuttavasti. Lisäksi peruskorttien FM-piirit ovat hyvin kehittymättömiä verrattuna vaikkapa jo yli kymmenen vuotta vanhaan Yamahan DX-7 -FM-syntetisaattoriin. FM-synteesin laadun ratkaiseen ns. operaattorien (lue:oskillaattorien) määrä, joka OPL-3 ja OPL-4 -piireillä varustetuissa äänikorteissa on nimeä vastaavasti kolme tai neljä. DX-7:ssä oli seitsemän operaattoria.

Wavetablen laadun ratkaisee käytetyn näytteen laatu. Oikeiden soittimien ongelma on, että äänen luonne (äänen peruskomponenttien suhde ja harmonisten ylä-aaltojen määrä) vaihtelee soittokorkeudesta riippuen. Esimerkiksi pianon vasaran iskuääni korostuu yläkosketinten alueella. Tämä tarkoittaa, että oikeasta pianosta täytyy ottaa useita näytteitä (multisampling), jotta Wavetable-piano muistuttaisi oikeaa pianoa. Ja mitä useampi näyte, sen enemmän muistia kuluu. Erittäin hyvälaatuinen (lue: soitettua kappaletta levyltä kuunneltaessa ääntä on lähes mahdotonta erottaa aidosta pianosta) pianosample vie muistia noin 16 megatavua. Tavanomainen, hyvä pianosoundi vie sekin ammattisyntetisaattorin muistista noin 4-8 megatavua. Äänikorttien Wavetable-syntetisaattorien tyypilline näytemuisti (johon on mahdutettu kaikki näytteet) on yleensä 2-4 megatavua, josta pianosamplen osuus on tyypillisesti noin 80 kilotavua. Laatueron voi kukin päätellä tästä itse, tai verrata äänikortin pianon ääntä oikeaan pianoon

Harha on helppo todistaa: jos GUS kykenisi tuottamaan 32 kanavaa CD-ääntä suoraan kovalevyltä, pitäisin sen siirtää äänidataa koneen kovalevyltä 32 * 88 kilotavua sekunnissa (16 bittinen, 44 Khz:in näyteenottotaajuudella tallennetu ääni). Kylmän laskutoimituksen tulokseksi saadaan 2816 kilotavua sekunnissa. Kortti on ISA-väyläinen, ja ISA-väylän kapasiteetti on parhaimmillaan noin 800 kilotavua sekunnissa. Kukin voi kysyä itseltään, onko vika matematiikassa vai mainosmiehissä?

Kun äänikortti on koneen sisälle asennettu, alkavat yleensä ensimmäiset ongelmat: ääni pätkii, Windows-ohjaimet antavat sekavia virheilmoituksia, digitoidut efektit eivät kuulu peleissä... lista on loputon. Sound Blaster -kortien suuren suosion ymmärtää helposti: Lähes joka ikinen peli maailmassa tukee korttia suoraan, ja asennus tuntuu helpommalta. SB-yhteensopivuus onkin SE standardi, johon pelikäyttöä havittelevan on syytä nojata. Kaikkien korttien asentamiseen pätee yksi lyhenne : RTFM, (Read The F**king Manual), kauniisti suomennettuna olkaa hyvä ja lukekaa käsikirja. Kun kortin valmistajan aivoituksia ymmärtää, onkin kortin asentaminen jo huomattavasti tuskattomampaa. Muutamia peruasioita on kuitenkin syytä pitää mielessä: